Toimitus

Snautseri-Pinseri-lehti
c/o Johanna Komulainen
Lansantie 25 D 29
02630 Espoo
toimitus(at)snautseripinserilehti.com

Seuraava lehti 2/2019

Ilmoitusaineisto päätoimittajalle 12.4.2019

Aineisto palstanpitäjille 12.4.2019

Aineisto päätoimittajalle 19.4.2019

Lehti ilmestyy vkolla 24.

Tietosuojaseloste

Lehden tietosuojaseloste

Beit Hamaayan, David Efrat, Israel

Julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 2/2008


© David Efrat, tekstin käännös tri Rita Trainin

efrat.jpgKuvassa David ja Eva Efrat

"En muista, montako ensimmaistä palkintoa on Beit Hamaayan -kääpiöpinsereillä kasvattaja- ja jälkeläisluokassa kansainvälisissä näyttelyissä. Olen esittänyt voitokkaasti pareja sekä musta ruskeita että punaisia, elämä on aina ollut jännittävää ja mielenkiintoista. Toivon että omalta osaltani olen lisänyt jotain pientä kääpiöpinsereiden tyyppiin."
David Efrat

Voit tavata hänet vaeltamassa kotikibbutzinsa Ein Hahoreshin polkuja, ylpeänä, vilkkaiden kääpiöpinsereiden ympäröimänä, ja hän toivottaa sinut tervetulleeksi sanoen "Shalom lecha", "Rauha kanssasi". Näin David Efrat kertoo:

Synnyin v.1922 Vrutkissa Keski-Slovakiassa. Kuten useimmat perheet, jotka asuvat maaseudulla, myös minun perheelläni oli koiria, pääasiassa suuria vahtikoiria. Elin onnellista elämää, kunnes toisen maailmansodan ensimmäiset aallot alkoivat vyöryä meidän porteillemme. Nuorisojärjestön, johon kuuluin, innoittamana lähdin kotoa 16-vuotiaana kahdeksan ystäväni kanssa Israeliin. Lähdimme huhtikuussa 1939 jättäen jäähyväiset vanhemmillemme, sisaruksille, isovanhemmille, joita emme koskaan enää näkisi. He kaikki menehtyivät Theresienstadtin keskitysleirillä.

Ryhmämme saapui Israeliin, luvattuun maahan, ja pian liityimme Ein Hahoreshin kibbutziin. Työskentelimme kaikki maanviljelyksen parissa, mutta minä hoidin aina koiria. Ein Hahoreshin koirat olivat työkoiria, etenkin saksanpaimenkoiria ja boksereita, joista sain huolehtia vapaa-aikanani. Muutaman vuoden kuluttua menin naimisiin, ja asuimme pienessä talossa kibbutzissa. Vaimoni ja minä halusimme oman koiran, mutta meillä ei ollut tarpeeksi tilaa suurelle koiralle. Teimme käytännön saneleman päätöksen ja aloimme etsiä sileäkarvaista mäyräkoiraa. Päädyimme kuitenkin kääpiöpinseriin, ja sitä emme ole koskaan katuneet. Tämä kaikki tapahtui 1950-luvun loppupuolella - ensimmäinen kääpiöpinserimme ei ollut valioluokkaa, emmekä me itse olleet rodun asiantuntijoita. Israelin kennelklubilla oli eri kantakirjat jokaiselle rodulle. Meidän Bambit-koiramme oli kääpiöpinseri PI M 3, joka tarkoittaa, että se oli kolmas Israelin kennelklubin kantakirjaan rekisteröity kääpiöpinseri.

Perustimme Beit Hamayan -kennelin ja kasvatimme Bambitilla kolme pentuetta. Kolmannen pentueen narttu Zuta Beit Hamayan oli ensimmäinen kasvattamamme kääpiöpinseri, joka voitti pokaalin, hopeapokaalin näyttelyssä v. 1965. Kukapa olisi silloin arvannut, että kääpiöpinsereiden kasvatus tulisi täyttämään elämämme mielenkiinnolla ja innostuksella.

Rupesimme opiskelemaan kääpiöpinserin rotumääritelmää yksityiskohtaisesti. Kävimme näyttelyissä Israelissa ja Euroopassa ja aloimme ymmärtää, kuinka suuria parannuksia tulevien koirasukupolvien oli saavutettava. Opimme selviämään jalostuksen ongelmista, ja tutustuimme sekä koti- että ulkomailla asiantunteviin ihmisiin, joilla oli samat mielenkiinnon kohteet kuin meillä.

Kibbutzilla asumiseen kuuluu velvoitteita - koirat olivat ja ovat vain harrastus. Sekä vaimoni Eva että minä työskentelimme kuusi päivää viikossa (itse olin 40 vuotta vastuussa 5000 munivan kanan kanalasta) ja lisäksi pidimme silmällä kuutta lastamme, lapsenlapsiamme ja lapsenlapsenlapsiamme. Elämä oli perhettä, työtä ja - koiria! Nautimme näistä kaikista edelleen.

Ymmärsimme, että ilman uuden jalostusmateriaalin tuontia emme voi kehittää rotua. Käännyimmekin rodun alkuperämaan Saksan puoleen ja tuotimme Israeliin koiria viidestä eri kennelistä, joiden koirilla oli sukupuissaan joitakin yhteisiä koiria: von Tierfreudhaus, von Schwalbentranke, von Janelinhof ja Rabistamm. Gerno v. Schwabeltranken ja Jola von Janelienhof tuottivat muutamia miellyttäviä pentuja. Asta Beit Hamayan oli Gernon ja Jolan narttupentu, jota käytimme menestykseekkäästi jalostukseen.

Kääpiöpinsereiden lukumäärä israelilaisissa koiranäyttelyissä kasvoi käsi kädessä rekisteröintimäärien kanssa. Olen varma, että meidän tapauksessamme lukumäärä auttoi Bet Hamayania saavuttamaan laadun.

Onnekas vuoteni oli 1979, kun Israelin kennelklubi kutsui Saksan snautseri-pinseri-klubin presidentti Heinz Höllerin vaimonsa Margan kanssa tuomareiksi Tel Avivin kansainväliseen koiranäyttelyyn. Rva Marga Höller, joka arvosteli tässä näyttelyssä kääpiöpinserit, oli vaikuttunut sekä koirien laadusta että määrästä. Hän jopa pyysi miestään, joka arvosteli samanaikaisesti snautsereita, katsomaan epätavallisen suurta määrää korkealaatuisia kääpiöpinsereitä omassa kehässään. Kolme kuukautta myöhemmin hra Höller otti yhteyttä tri Rita Traininiin ja kertoi, että hän oli valinnut minulle punaisen urospennun, jonka vanhemmat olivat erinomaisia saksalaisia koiria. Tämä koira voisi auttaa meitä jalostamaan huippukoiria. Näin saapui Bill v Cronsbach, epäsovinnainen/omalaatuinen, urospentu Israeliin. Sillä oli voimakas rintakehä, epätavallisen voimakas luusto, oikea koko ja kummallinen, silmien alapuolelta täyteläinen pää. Itse asiassa sen pää muistutti hiukan bullterrierin päätä. Bill oli luonteeltaan suloinen ja eli kanssamme 18 vuotta. Billin avulla kasvatimme hyvärunkoisia, voimakkaita, syvän ruskeita koiria - muutos, jota todella tarvitsimme. Mutta totesimme myös, että Billin pitkähkö runko oli nähtävissä suurimmassa osassa sen pennuista. Käytin Billiä vain lyhytrunkoisten narttujen kanssa, mutta se ei riittänyt. Myös osa pennuista unohti lopettaa kasvunsa, ja niistä tuli 4-5 cm ylikorkeita (liian suuria). Vaikka ne olivat näyttäviä, kauniita koiria, en käyttänyt niitä enää jalostukseen.

Onnekas aikakausi alkoi, kun tohtorit Rita ja Zeew Trainin muuttivat v.1982 sabattivuodeksi Harvardin Yliopistoon, Bostoniin Yhdysvaltoihin. He arvostelivat USA:ssa, kävivät useissa näyttelyissä ja tutustuivat kasvattajiin. He valitsivat meille kaksi kääpiöpinseripentua, uroksen ja nartun, ja lähettivät ne meille ystävien mukana.

Kaikki, mistä olin unelmoinut, toteutui. Uros Harvard of Oak Hill, oli oikeankokoinen, lyhytrunkoinen, erinomainen liikkeiltään ja luonteeltaan. Sen väri ei ollut paras mahdollinen, mutta puhdas- ja kirkasväristen narttujen kanssa se ei haitannut. Yhdessä sukupolvessa loimme lyhytrunkoisia, korkeasäkäisiä koiria, joiden hännän kiinnitys oli erinomainen. Amerikkalainen tuontinarttu My Own Mary oli feminiininen, lyhytselkäinen, keskiverto luustoltaan ja ilmeeltään ihastuttava, vaikka sen purenta olisi voinut olla parempi. Maryn ja Harvardin ansiosta meidän Beit Hamayan -koiramme nousivat harppauksen korkeammalle. Näistä vanhemmista Shaked Beit Hamayan on yksi parhaista kasvattamistani koirista.

Myöhemmistä tuontikoirista voisin mainita Veline ja Walli v Cronsbach Saksasta, Hotpinch Hotrocks for Beit Hamaayan Ruotsista ja Venita v Doelaar Belgiasta.

Minun 85-vuotissyntymäpäiväjuhliini, jonka rakas Eva-vaimoni järjesti syksyllä, tuli koko perhe, ja juhlapuheissa silloin tällöin kuulin, että minun ikäisenä pitäisi lähteä "eläkkeelle" koirien kasvatuksesta. Mielestäni minulla on vielä paljon tekemistä ja parantamista. Eläke odottakoon!