Toimitus

Snautseri-Pinseri-lehti
c/o Johanna Komulainen
Lansantie 25 D 29
02630 Espoo
toimitus(at)snautseripinserilehti.com

Seuraava lehti 2/2019

Ilmoitusaineisto päätoimittajalle 12.4.2019

Aineisto palstanpitäjille 12.4.2019

Aineisto päätoimittajalle 19.4.2019

Lehti ilmestyy vkolla 24.

Tietosuojaseloste

Lehden tietosuojaseloste

Pinseri-snautserirotujen historiaa: Rotumääritelmien synty

Julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 3/2016
© Herbert Hirschfelder, Erlangen
(suomentanut pp)


Saksan Pinseri-Snautseriklubi (PSK) on ollut olemassa vuodesta 1895: aluksi nimenä oli ”Pinseriklubi” ja vasta ”Snautseriklubiin” yhdistymisen jälkeen 1924 otettiin ensin mainittu nimi käyttöön. Myös sen vaalimilla roduilla oli siihen aikaan eri nimet. Oli lyhyt- ja karkeakarvainen pinseri (jälkimmäinen on nykyään snautseri) sekä näiden kääpiömuodot. Näiden rotujen tunnusmerkit olivat olemassa jo joitakin vuosia ennen vuotta 1895. Pinseriklubin ensimmäinen vuosikirja ilmestyi 1902: se kertoi jo karkeakarvaisen pinserin (snautserin) ja myös lyhytkarvaisen pinserin rotukuvauksista sekä niiden kääpiöversioista.

Miten on mahdollista, että rotukuvaukset olivat olemassa jo ennen yhdistyksen perustamista? Vastaus saadaan Illustrirte Zeitung -sanomalehdessä v. 1880 julkaistusta Berliinissä toukokuussa pidetyn kansainvälisen koiranäyttelyn raportista. Aluksi selostetaan näyttelyä yleisellä tasolla. Sitä kuvataan merkittävimmäksi mannermaalla siihen mennessä pidetyksi näyttelyksi ja tärkeäksi edistysaskeleeksi siihenastisessa kynologisessa kehityksessä. Mannermaalla ei tässä yhteydessä tarkoitettu koko Eurooppaa maanosana, vaan ainoastaan keskieurooppalaista mannermaata sulkien pois Englannin kasvatus- ja näyttelytoiminnan, jolla oli jo huomattavasti pidemmät perinteet esim. Saksaan verrattuna. Kun oli nimetty sen ajan ylhäisön edustajat (mm. keisarillinen prinssi), ylistetään näyttelyn teknistä toteutusta, jonka jälkeen esitellään erikseen näytteille asetettuja koirarotuja.

Selostuksessa kerrotaan, että näyttelyyn osallistui luettelon mukaan n. 800 koiraa, mm. runsaasti eli 60 Neufundländeriä sekä 80 Alpenhund-yksilöä (bernhardilaista). Näitä kuvaillaan seikkaperäisesti, samoin kuin muitakin palkittuja koiria, joiden päätutkielmat täyttivät isokokoisen sanomalehden kokonaisen sivun. Kotimaiset rodut kuten pinserit, rottakoirat (Rattler) ja apinapinserit saavat vain maininnan, että ne esitettiin ensimmäisen kerran itsenäisinä saksalaisina rotuina ja olivat heti esillä lukumääräisesti suhteellisen lukuisana ja tasoltaan tyydyttävänä joukkona. Teoksessa Saksan Koirarodut vuodelta 1881 esitetty palkittujen lista ei anna luotettavaa tietoa näyttelyssä esitetyistä koirista, koska ne oli siinä lueteltu näyttelynumeroiden mukaan ja ovat siten ao. luettelon puuttuessa hyödyttömiä. Samana vuonna Elberfeldissä (nyk. Wuppertal) järjestetystä kansainvälisestä näyttelystä on luokkajako sen sijaan jo olemassa. Sen mukaan esitettiin neljä lyhytkarvaista pinseriä, saksalainen rotu, viisi karkeakarvaista pinseriä, saksalainen rotu, sekä lisäksi kolme apinapinseriä. Elberfeldin näyttely oli myös sikäli erityisen merkityksellinen, että iso osa siellä palkituista koirista valokuvattiin ja koottiin albumiksi nimeltään ”Elberfeldin suuressa kansainvälisessä koiranäyttelyssä palkitut koirat”. Mukana on myös ensimmäinen kuva sileäkarvaisesta pinseristä, nartusta nimeltään Ammic, joka sai kunniapalkinnon. Olemukseltaan se muistuttaa lähinnä nykyistä kääpiöpinseriä. Kuten seuraavasta näkyy, olivat sen ajan keskikokoiset koirat keskimäärin huomattavasti pienempiä kuin nykyisin. Voidaan myös olettaa, että kaikki koirat arvosteltiin koosta riippumatta yhdessä, sillä albumissa oli myös huonolaatuinen kuva kääpiöpinseristä nimeltä Lilliput, vaikka siellä ei ilmeisesti ollut erillistä luokkaa kääpiöpinsereille, tai sitten on mahdollista, että eri luokkien otsikot puuttuvat. Lilliput esitellään albumissa kääpiöpinserinä ilman luettelonumeroa huomautuksella: ”Näyttelyn pienin koira, paino 1 kg, ikä 2 vuotta.”

Berliinin näyttelystä ”Illustrirte Zeitung” kertoo lopuksi, että joukko koirankasvattajia ja asiantuntijoita kokoontui näyttelyn jälkeen yhteen. Tarkoituksena oli käsitellä näyttelyn järjestäneen berliiniläisen yhdistyksen ”Hectorin” jo aikaisemmin lähettämä kysely, jonka avulla piti määritellä sekä kotimaisten että myös ns. kosmopoliittisten koirarotujen ominaisuudet ja eroavuudet sekä luoda yhtenäiset rotutunnusmerkit. Hyvän esivalmistelun ja lyhyen käsittelyn jälkeen esitetyt tunnusmerkistöt hyväksyttiin yksimielisesti. Käsiteltävinä olivat tanskandoggi, villakoira, spitz, karkeakarvainen pinseri eli rottakoira (Rattler), sileäkarvainen pinseri sekä Neufundländer. Näin PSK:n tänä päivänä vaalimat rodut (lukuun ottamatta suursnautseria) saivat omat rotutunnusmerkkinsä aikaisemmin kuin esimerkiksi boxeri, dobermanni tai saksanpaimenkoira.

Uudet rotumääritelmät esiteltiin 1880 A. Radetzkin julkaisemassa kirjasessa nimellä: ”10 saksalaisen koirarodun rotumääritelmät. Päätetty saksalaisten delegaatioiden yleiskokouksissa Berliinissä 1878, Hannoverissa 1879 ja Berliinissä 1880. Kaikkien saksalaisten yhdistysten sitovasti hyväksymät päätökset.” Se julkaistiin ja painettiin Saksan Koirarodut -teoksessa 1881. Esipuheessa julkaisija kirjoittaa aluksi: ”Tähän asti saksalaisista koiraroduista on kirjoitettu ja puhuttu niin paljon suunnitelmatonta ja ymmärtämätöntä sekasotkua, että ne on tässä vaiheessa syytä sopivasti ohittaa. Silti iso joukko saksalaisia ryhtyi vaatimaan täydellistä rotureformia ja joko palaamaan entiseen vakiintuneeseen malliin tai määrittelemään tarkoin uudet rotutunnusmerkit, joiden mukaan kasvattajien on toimittava.”

Esipuheessa viitattiin myös siihen, että määrittelemällä uudet rotutunnusmerkit saadaan mahdollisesti hillittyä joidenkin tunnettujen, sanomalehdissä usein mainostavien koirakauppiaiden epälukuisten rotujen tuotantoa. Ajallisesti Berliinissä 1878 siis hyväksyttiin bernhardilaisen rotumääritelmä, Hannoverissa 1879 seurasivat vihikoira, saksanseisoja ja mäyräkoira sekä Berliinissä 1880 jo edellä mainitut pinserin rotumuunnokset.

Tämän päivän näkökulmasta vaikuttavat pinserille ja snautserille ensimmäistä kertaa hyväksytyt rotumääritelmät ehkä hieman oudoilta, sillä ensiksi selvitettiin yksityiskohtaisesti, mitä rodut EIVÄT ole. Lyhytkarvaisen pinserin kohdalla luki aluksi: ”On vaikeaa selvittää, kasvatettiinko lyhytkarvaista pinseriä ensiksi Saksassa vai onko se vain vanhan englantilaisen black&tan terrierin jälkeläinen, jonka vanha kantamuoto muuttui meillä aikojen kuluessa enemmän tai vähemmän. Joka tapauksessa lyhytkarvainen pinserimme eroaa täysin nykyisestä black&tan eli manchesterinterieristä, jota on kasvatettu Saksassa vakiintuneessa muodossaan niin pitkään, että se voidaan katsoa ja hyväksyä saksalaiseksi roduksi.” Lisäksi voidaan todeta, että Saksan pinseri ja black&tan terrieri olivat siihen aikaan kooltaan lähempänä toisiaan kuin tänä päivänä, sillä ns. ”perustyypin paino oli keskimäärin n. 5–7 kg, mutta myös yli 10 kg:n painoisia esimerkkejä löytyy”. Kun FCI:n rotumääritelmässä vuodelta 2007 pinserin alapainoksi on merkitty 14 kg, on sen aikaiset koirat arvioitava säkäkorkeudeltaan aika paljon pienemmiksi kuin tänään ja vastaavat paremminkin kääpiöpinserin nykyisessä rotumääritelmässä mainittua painoa 4–6 kg. Tuon ajan rotumääritelmä kun ei ilmeisesti kertonut täydellisiä yksityiskohtia, vaan ainoastaan mielenkiintoisimmat seikat.

Kääpiöpinserin osalta luki lyhyesti ja osuvasti: ”Saksan pinserin pienelle kääpiömuodolle pätevät samat säännöt kuin isolle, mutta koko ei saa olla yli 3,5 kg. Karva on pehmeämpi ja silkkisempi, iho hyvin ohut, luusto hyvin siro ja terävästi muotoiltu.”

Karkeakarvaisella pinserillä oli varhaisempi, edeltävä rotumääritelmä. Aiemmin mainittu A. Radetzki julkaisi 1878 kirjasen ”Koira. Johdanto puhdasrotuisuuden määrittelemiseen tietyt tunnusmerkit huomioon ottaen. Puhtaiden rotujen ystäville, Englannissa ja Hollannissa vallitsevien normien mukaan.” Kirjasen luvussa ”Osa 2 Koirat, joita ei käytetä metsästykseen. I. Pitkäkarvaiset koirat”, kohdassa 8 on kuvattu ”Karkeakarvainen terrieri (pinseri)”. Se ei ollut mikään virallinen määritelmä, vaikkakin kirjoittaja oli määräävässä asemassa Berliinin koirayhdistyksen ”Hectorin” toiminnassa. Kuten hän itse alkusanoissaan kirjoittaa, ”olkoon se kaukana minusta, että pitäisin tässä kirjasessa esitettyjä rotumääritelmiä muuttumattomina ohjenuorina”, mutta suosittelee sitä kuitenkin ”koirien ystäville kuten myös asiantunteville, ymmärrystä omaaville ihmisille, joilta otan mielelläni vastaan ehdotuksia tarvittavia muutoksia ajatellen.”

Johdanto Radetzkin kirjasessa 1878 kuului seuraavasti: ”Karkeakarvainen pinseri, jota kutsutaan myös rotanpyydystäjäksi (Rattler), on oikeastaan tähän saakka laiminlyöty koirarotu. Vaikka harvalla koirarodulla on yhtä paljon ihailijoita kuin juuri tällä, sitä vähätellään näyttelyissä. Todellisuudessa ruma koira, mutta juuri rumuudessaan originelli ja viisautensa, eloisuutensa ja rotanpyydystystaitojensa vuoksi laajalti levinnyt sekä valpas jäljittäjä ja vahti”. Karvapeitteestä on maininta ”karkea ja kova, pysty, erityispiirteenä otsalla silmien ylle ulottuva karva, lisäksi vahva leukaparta”. Kaksi vuotta myöhemmin määriteltiin: ”Kuonossa lyhyt leuka- ja viiksiparta, silmien yllä runsaat ja terävät kulmakarvat.” Näin tämä epävirallinen kuvaus vuodelta 1878 ei ollut enää kaukana vähän myöhemmin hyväksytystä virallisesta rotumääritelmästä, jossa värit tosin kuvattiin toisin eli ”valkoinen, ilman merkkejä, myös harmaa  ja ruskea mustaan sekoitettuna”.

Osassa ”II Sileäkarvaiset koirat” ei pinsereitä esitellä yksityiskohtaisesti. Mutta on huomattava, että kohdassa 9 ”musta ja punaruskea terrieri” mainitaan myös ”sileäkarvaisena pinserinä”. Sitä ei kuitenkaan kuvata saksalaiseksi roduksi, vaan ”Englannissa erittäin pidetyksi koiraksi”.

Kun sileäkarvaisessa variaatiossa rajoituttiin ulkonaisesti samannäköiseen englantilaiseen rotuun, karkeakarvainen ymmärrettiin toisin: Siinä koirat kuvattiin täysin erilaisessa ilmiasussa. Näin rotumääritelmä vuodelta 1880:

”Karkeakarvainen saksalainen pinseri, Rattler t. Rattenfänger (rotanpyydystäjä). Huomioon ottaen selvät erot noiden koirien osalta, joita kutsumme yllämainituilla nimityksillä, tulisi esitellä vain se muoto, jota ylipäänsä voidaan pitää rodun oikeana tyyppinä. Kaikki koirat, joilla on paksu pää, lyhyt tylppä kuono, huomiota herättävän leveä rinta, leveäasentoiset raajat tai kömpelö rakenne eivät voi tässä tulla kysymykseen, koska niissä virtaa enemmän tai vähemmän bulldogin verta. Karvapeitteen osalta tulisi sulkea pois kaikki ne koirat, joilla on pitkä, veltto ja pehmeä, selästä jakautuva, kiharainen tai käkkärä karva. Jäljelle jää näin ollen laajimmalle levinnyt ja vakiintuneimmassa muodossa kasvatettu varsinainen rotanpyydystäjä, jolla on melko kova ja karkea turkki ja jonka rotutunnusmerkit esitämme seuraavassa.”

Ns. ”perustyyppi” on painoltaan keskimäärin 3,5–10 kg, mutta tämän lisäksi silloiset snautserit olivat ilmeisesti kooltaan hyvin erilaisia. Osaksi ne olivat vain hieman painavampia tai suurempia kuin kääpiö- tai apinapinserit, joiden maksimipainoksi ilmoitetaan 3,5 kg, toisaalta hieman painavampia kuin lyhytkarvaiset serkkunsa. Niiden ominaisuuksina ja haluttavina piirteinä mainitaan myös (puuttuvat lyhytkarvaisilta) ”erityinen rakkaus hevosiin, hyvä kestävyys pitkillä matkoilla. Tottuneita rotan- ja hiirenpyydystäjiä ja siksi pidettyjä tallikoiria.” Jälkimmäinen kuvaus selittää silloiset lisänimet Rattler tai Rattenfänger (= rotanpyydystäjä). Schnautz, Schnauz tai Schnauzer olivat käytössä olevia kutsumanimiä (kuten sen aikaiset näyttely- ja palkintoluettelot kertovat):  rotunimitys ”Schnauzer” vakiintui vasta vuoden 1900 paikkeilla.

Tämän päivän näkökulmasta on vielä mainittava värien monilukuisuus. Lyhytkarvaisista pinsereistä mainitaan: ”Enimmäkseen loistavan musta kellanruskein värimerkein, sen lisäksi myös vähemmän arvostettu tummanruskea väri keltaisin merkein (ilmeisestikin nykyinen suklaa & tan, suom. huomautus), ja vähiten arvostettu yksivärinen kellertävä tai kellanpunainen väri.” Karkeakarvaisista mainitaan lisäksi: ”Ruosteenkeltainen tai harmaankeltainen, edelleen mustahko, teräksenharmaa tai hopeanharmaa, ehkä myös yksivärinen vaaleanharmaa tai himmeän harmaanvalkoinen tai valkoinen mustalla täplitettynä.” Lyhytkarvaisilla määrättiin: ”Valkoiset merkit eivät ole sallittuja”, kun taas karkeakarvaisten kohdalla oltiin sallivampia valkoisen värin suhteen. Vuoden 1880 paikkeilla oli siis olemassa täysin virallisesti hyväksyttyjä musta-valko-täpläisiä koiria – 1930-luvulla taas yritettiin turhaan saada tämä väri hyväksyttyä PSK:ssa nimellä ”Scheckenschnauzer” (= jonkinlainen täplikäs snautseri), koska niitä kasvatettiin Abbagamba-nimisessä kennelissä mainitun värin myös periytyessä.

Samoin kuin kääpiöpinserin kohdalla käsiteltiin myös karkeakarvaisen pinserin minimuoto vain lyhyesti, mutta sen sijaan nykyinen apinapinseri kuvataan perustyypiltään seuraavasti: ”Nykyisin yleisesti kasvatettava karkeakarvainen kääpiöpinseri eli apinapinseri. Tämä rotu on periaatteessa sama kuin yllä kuvattu rotanpyydystäjän (Rattler) kääpiömuoto, mutta apinapinserin pää on lyhyempi, kallo kuperampi ja kuono-osa hyvin lyhyt, alaleuka hieman eteenpäin työntynyt, apinamainen. Karvoitus hieman pehmeämpi ja silmien ympärillä kranssimainen, josta syystä syntyy pöllömäinen tai apinamainen ilme. Paino ei saa ylittää 3,5 kg. Väritys kuin Rattlerilla.”

Rotumääritelmien hyväksymisen jälkeen ei näyttelyihin tietenkään heti tuotu niiden mukaisia koiria. Tämä käy ilmi myös vuotta myöhemmin ”Illustrirte Zeitung”-lehdessä Klevessä pidetystä kansainvälisestä näyttelystä julkaistusta jutusta. A.H. kirjoittaa mm. karkeakarvaisesta pinseristä varsin selväsanaisesti, että päinvastoin kuin rotumääritelmä sanoo: ”Edessämme juoksentelee varsin vaihteleva koiraproletariaatti mitä heterogeenisimmissä muodoissa ja vaihtelevin karvanlaaduin varustettuina. Huomautamme vain lyhyesti, että aidolla saksalaisella Rattlerilla (rotanpyydystäjä) on jäykkä, tiheä karva, joka erityisesti kuonossa ja silmien yläpuolella on sille erityisen luonteenomainen. Pehmeät, veltot, selässä jakautuvat villaiset ja kihartuvat karvat sekä bulldoggia muistuttavat muodot ovat virheellisiä. Myös rotutunnusmerkkinä usein mainittu eteen työntyvä alaleuka on virheellinen. Tämän ominaisuuden näemme sen sijaan karkeakarvaisessa kääpiöpinserissä eli ns. apinapinserissä.” Huomionarvoinen tämä artikkeli on vielä siksi, että L. Backmannin ao. kuvauksissa, kuten myös kohdassa 11 on mainittu ”Rattler, saksalainen karkeakarvainen pinseri, 1. palkinto, om. Gönnenwein Stuttgart”. Koira vastasi silloista snautseri-ihannetta. Sen kuvaa esitettiin useissa eri julkaisuissa, kuten esim. Franz Krichlerin 1892 julkaistussa teoksessa ”Koirarotujen katekismus”.

Rotumääritelmien kehitys (tässä tarkastellaan aikaa vain rotuyhdistyksen perustamiseen 1895 saakka) kulki jatkossa hajanaisesti. 1883 muutettiin joitakin rotuominaisuuksia, otettiin mukaan joitakin uusia: jotkin kuten esim. pinserivariaatiot pysyivät muuttumattomina. Jossain vaiheessa taas ilmestyi vuoden 1880 kaltainen esite, mukana nyt 19 rotumääritelmää, julkaisijana Otto Grashey nimellä ”Saksalaisten delegaatiokokousten tähän mennessä hyväksymät rotumääritelmät”. Saksan Koirarodut -teos 1884 julkaisi vain uudet tai muutetut rotumääritelmät kokonaisuudessaan ja tyytyi mainitsemaan muiden, kuten pinsereiden osalta lyhyesti, että ”pysyy ennallaan”.

Vuoden 1890 paikkeilla tehtiin taas uusia muutoksia, ja teoksessa Saksan Koirarodut 1891 mainittiin jo yli 30 rotua. Mukaan oli otettu esim. saksanpaimenkoira, airedalenterrieri ja muutamat muut terrierirodut. Karkeakarvaisen pinserin osalta luovuttiin nyt nimityksistä Rattler tai Rattenfänger. Rajoitukset epätoivottujen variaatioiden osalta jätettiin pois. Yleisluonnehdinnassa on mainittu edelleen kuten 1880 ”ylittämätön kestävyys” ja ”erityisrakkaus hevosiin”. Taitavuus rotan- ja hiirenpyydystyksessä on muotoiltu lievemmin: nyt mainitaan vain, että ne ”yleensä” ovat sellaisia. Normaalipainoksi mainitaan ”5–10 kg tai vähän yli”, mikä lähentelee minimipainon osalta lyhytkarvaisen pinserin rotumääritelmää vuodelta 1880. Sama koskee myös värejä, ”valkoista mustin läiskin” ei nyt enää mainita.

Kääpiövariaatiossa todetaan ”karkeakarvaisesta saksalaisesta kääpiöpinseristä” (nykyisin kääpiösnautseri), että se muistuttaa päänmuodoltaan ja pään karvoituksen (erityisesti otsakarvoituksen) osalta isoa karkeakarvaista pinseriä ja on tietyllä tavalla sen pienennetty muoto.

Lisäksi huomautetaan: ”Karkeakarvaisen pinserin kääpiöversiosta poikkeavana on olemassa lukumääräisesti iso joukko ns. apinapinsereitä, joita ei tosin ole tähän mennessä kasvatettu ankaran rotumääritelmän mukaan, mutta jotka ovat kansan keskuudessa hyvin rakastettuja ja tunnettuja.” Sen muoto noudattaa olennaisilta osin karkeakarvaisen kääpiöpinserin kuvausta vuodelta 1880 (mutta ilman viittausta alapurentaan). Lopuksi huomautetaan: ”Apinapinseri ei ole tieteellinen, mutta hyvin kansanomainen ja kuvaava nimitys.”

Lyhyt- eli sileäkarvaisesta pinseristä huomautti Jean Bungartz 1886 ilmestyneessä kirjassaan Deutscher Hundesport (Saksan Koiraurheilu), että ”Saksassa laaditut säännökset tarvitsevat pikaisia uudistuksia”. Saksan Koirarodut -teoksesta 1891 ei kuitenkaan löydy mitään muutoksia. Sen sijaan näille koirille ei enää esitetä edes mitään rotutunnusmerkkejä (eikä perustelua). Näin ollen rotua ei enää virallisesti tunnustettu ns. delegaatiokomissiossa, joka silloin määräsi Saksan näyttelytoiminnasta. Tietysti voidaan spekuloida, että vuoteen 1890 mennessä vain hyvin harvat näyttelyissä esitetyt lyhytkarvaiset keskikokoiset koirat (lyhytkarvaiset kääpiöpinserit kyllä olivat lukuisammin edustettuina) vastasivat toivottua rotutyyppiä eikä kasvattajilla siksi ollut käytettävissä riittävää jalostuspohjaa kasvatukselle. Toinen syy saattaisi olla, että silloiset koiraharrastajat suosivat mieluummin black&tan terrieriä. Berliinin kansanväliseen koiranäyttelyyn 1890 oli viimemainittuja ilmoitettu 14 kpl, mutta ei ainuttakaan pinseriä. Ja muuta virallista harrastuspaikkaa ei rodun kasvattajille ja harrastajille ollut olemassa ennen kuin rotuklubi 1895 perustettiin.